Saarnan paikka kirkossa – paluu perusasioihin
Alttari ja innostus liturgiaan ei saisi syödä saarnalle kuuluvaa asemaa, kokee Eero Huovinen. Emerituspiispa toivoo myös, että saarnat olisivat ytimekkäitä ja eläviä. Artikkelin Huovisen saarnavinkeistä on koostanut emerituspiispaa haastatellut kouluneuvos ja yhteiskuntasuhteiden kappalainen Jyrki Koivikko.
Pysy asiassa
Tärkeintä on kysyä, mikä on saarnan asia. Jos ei ole sanottavaa, ei kannata myöskään sanoa. Liian montaa pointtia saarnaan ei pidä mahduttaa. Ytimessä on pysyttävä, syrjähyppyjä ja harhailuja on kartettava. Vähemmän on enemmän.
Saarnataitoa voi kehittää
Puhetaitoa on harrastettava. Saarnalla pitää olla juoni, punainen lanka. On puhuttava selkeästi ja yksinkertaisesti – tyhmä ei saa olla. Vierasperäisiä sanoja pitää välttää, mutta oikea ja terveellinen oppi pitää tuntea. Liikaviisautta pitää karttaa. On tavoiteltava sitä, että ihmiset muistavat, mitä saarnassa haluttiin sanoa.
Jokainen voi parantaa saarnataitoaan, jos vain haluaa. Olenko valmis näkemään vaivaa asian eteen? Kuukaudessa edistyy vähän, mutta vuodessa jo paljon.
Yksinkertaista puhetta
Saarnaajan tulee olla kuulijoittensa ja Jumalan asialla. Kaikki omat voimat on pantava likoon, mutta omiaan pappi ei saa puhua. Niin kuin näyttelijän tulee seurata käsikirjoitusta, niin tulee saarnaajan seurata kutsumustaan. Kaikessa on kirkastettava Kristusta ja sanottava niin kuin Johannes Kastaja sanoi: ”Hänen tulee kasvaa, minun vähetä.”
Luther sanoi, että on saarnattava niin, että seitsenvuotias lapsikin ymmärtää. Eri juttu on, että sitten kun hän ja tohtori Melanchthon menevät Wittenbergin linnan kellariin ja juovat olutta, niin silloin he puhuvat niin viisaita, että Jumalakin taivaassa ihmettelee.
Lääkärin pitää puhua potilaan kanssa ymmärrettäviä, mutta kongresseissa hänen sopii olla niin fiksu, että vain kollegat tajuavat.
Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä yksinkertaisemmin olen yrittänyt puhua.
Rakasta kuulijoitasi
Saarnaajan tulee tuntea ihmiset, heidän ajatuksensa ja ympäristönsä. Seurakuntalaisia tulee rakastaa, muuten hommasta ei tule mitään. On tunnettava se kieli, jota ihmiset käyttävät.
Pappi ei saa olla kaiku eikä papukaija, joka toistaa vain sen, mitä ihmiset muutenkin tietävät. Kristillisessä uskossa on aina jotakin vierasta ja outoa. Jumalan armo ei ole ihmisen keksintö. Jumalan rakkaus on enemmän kuin lähimmäisenrakkaus. Saarnaajan pitää pysyä ihmisten kanssa samalla tasolla, mutta muistaa, että Jumalan armo tulee ylhäältä, ihmisen omien toiveitten tuolta puolen.
Jäsenkadosta puhuminen voi olla itseruoskintaa. Millä yhteisöllä on Suomessa niin paljon jäseniä kuin kirkolla? Kaikki, jotka ovat lähteneet, ovat tervetulleita takaisin.
Alttarilla ja saarnatuolissa
Luterilainen pappi hoitaa saarnavirkaa. Alttari on rukouksen, Jumalan sanan ja ehtoollisen paikka, pyhä pöytä. Esiintymislava se ei ole. Liturgiaan kuuluu kaavamaisuutta, mutta mitään kaapusulkeista messu ei saa olla. Luontevuutta ja mutkattomuutta tarvitaan enemmän, mutta helppoheikiksi ei pidä langeta. Lämpöä ja tyyliä – sitä Jumalakin rakastaa.
Joskus mietin sitä, onko liturgian toimittamisesta tullut meille papeille myös pakopaikka. Alttari on – vastoin olemustaan – alkanut syödä tilaa saarnatuolilta. Alttarilla on lupa turvautua kirkollisiin kirjoihin, mutta saarnatuolissa pappi joutuu kovaan työhön. On löydettävä ne sanat, joiden avulla armo tulee todeksi tässä ja nyt – kuulijoiden sydämeen.
Liturgia on myös rukousta Jumalalle, mutta saarna ei ole puhetta Jumalalle. Hyvän saarnan valmistaminen vie paljon enemmän aikaa kuin liturgiaan valmistautuminen. Tämä on tärkeä esihenkilöiden muistaa ja mahdollistaa. Saarnaaminen on papin vaativaa työtä.
Mikä kumman keksintö?
Miksi ihmeessä kirkollisissa ilmoituksissa ei enää kerrota, kuka saarnaa? Toivommehan me, että meillä olisi omalääkäri. Miksei siis myös omapappi? On myös kuluttajasuojakysymys, että tietää kuka saarnaa. Yritän aina katsoa kuka saarnaa, kun menen sunnuntaina kirkkoon. Tieto saarnaajasta voi myös sparrata papin valmistautumista.
Sinusta on kysymys
Kuulijoiden on voitava kokea, että tässä saarnassa on kysymys minun elämälleni tärkeistä asioista. Löydänkö iloa? Koskettaako armo? Saanko lohdutusta?
Saarna ei ole raamatunhistorian esittelyä, vaan ilosanoman tuomista ihmisten elämäntilanteeseen. Saarnan pitää olla soveltava, kohdentuva, omaksuttavissa oleva, käyttökelpoinen, hyödyllinen. Mitä Jumala haluaa sanoa ja tehdä juuri minulle?
On parempi valita yksi lyhyt Jumalan sanan kohta kuin kertoa laveasti kaikesta. Saarna ei saa olla omin sanoin esitetty toisto siitä, mitä päivän evankeliumissa on jo kuultu. Pappi ei saa jäädä Palestiinaan, vaan hänen on päästävä Suomeen ja kuulijoiden kotipaikkakunnalle asti.
Kiusauksena ylpistyminen tai masentuminen
Papilla on vaitiolovelvollisuus, siinä pitää olla tarkka. Papilla ei ole oikeutta sitoa ihmisiä omaan persoonaansa eikä oikeutta hoidattaa itseään seurakunnalla. Sitä varten on työterveyshuolto. Minä itse ei saa olla saarnan keskus. Ei saa antaa vinkkejä nimettömistäkään ihmisistä. Kertomukset ovat kyllä tärkeitä.
Papilla on saarnan jälkeen kaksi kiusausta: toinen on ylpistyminen ja toinen on masentuminen. Virheisiin ei pidä juuttua. Kerran muuan ronski tuttuni tuuletti onnistuneen näytesaarnansa jälkeen: ”Perkele, kun pidin hyvän saarnan.” En raaskinut veljeä heti moittia sanavalinnasta onnistumisen hetkellä, Huovinen hymyilee.
Puhu elävästi
Saarna tulee joko kirjoittaa tai ajatella valmiiksi. Kun saarnaaja sitten puhuu, hänen on katsottava kuulijoihinsa, heidän silmiinsä ja puhuttava heille.
Kun pappi vähitellen saa varmuutta ja itseluottamusta, hän voi opetella muistamaan saarnansa niin, että tarvitsee vain jäsennyksen ja iskusanat. Ulkoa ei saarnaa tarvitse sana sanalta osata, mutta pääjuoni pitää olla mielessä niin, että siihen voi keskittyä.
Suu mikrofonissa ja katse tabletissa ei palvele seurakuntaa. Katse kohti kuulijaa.
Kirkkaasti Kristuksesta ja armosta, niin ravituksi tulevat sekä kuulija että saarnaaja.
Keep it simple – Huovinen tiivistää lopuksi.
