4.6.2025

Ristiinan kirkko 250 vuotta – Savua, kirkkokuria ja lekkereitä – elämää Ristiinassa 1700- luvulla

Jyrki Koivikko

Kappalainen, kouluneuvos

Artikkelissa kuvataan ristiinalaisten elämää Ruotsin vallan aikana 1700- luvulla sekä tuodaan esille pitäjän hallinnollista merkitystä. Aikakausi avautuu seurakuntalaisten ja kirkkoherrojen välillä värikkäällä kanssakäymisellä. Ilmiöt koskettivat laajasti suomalaisia, Ristiina ei ollut poikkeus.

Teksti Jyrki Koivikko, kuvitus Tuuli Paasonen

Ristiinan seurakunnan tarina alkaa vuodesta 1649, kun kreivi Pietari Brahe sai kuninkaalta alueelle läänitysoikeuden. Lääninherrana Brahe sai kerätä talonpojilta veroja ja nimittää seurakuntaansa kirkkoherran. Brahe lahjoitti ensimmäisen kirkon ja rakennus nimettiin hänen vaimonsa mukaan Kristiina-Katariinan kirkoksi. Ristiinan seurakunta lohkottiin Mikkelin pitäjän seurakunnasta, mistä Mikkelin pitäjän kirkkoherra Syllenius ei ollenkaan pitänyt palkan pienenemisen vuoksi.

Kirkkoherra oli alueellaan vaikutusvaltainen toimija, joka edusti myös valtiovaltaa. Kunta ja seurakunta olivat sama asia ja kirkkoherra toimi pitäjänkokousten puheenjohtajana. Kirkkoherran tehtävänä oli pitää kansa kurissa, kitkeä taikauskoa, edistää lukutaitoa, kerätä maksuja ja palkkasaatavia sekä toimia moraalinvartijana – tarvittaessa kovin ottein. Ristiinan seurakunta oli regaali eli kuninkaan pitäjä ja kirkkoherra oli kuninkaan luottomies, asia joka piispan tuli huomioida. Vain kuninkaalla oli oikeus viimekädessä nimittää tai erottaa kirkkoherra. Tämä hallintomalli säilyi Ristiinassa aina vuoteen 1917 asti, tosin regaalioikeus siirtyi Ruotsin kuninkaalta Venäjän suurruhtinaskunnan edustajalle. Ristiinalaiset saivat valita kappalaisensa vaaleilla vuosina 1649–2012.

Sakon uhalla kirkkoon

Uskonto ymmärrettiin 1700-luvulla vahvasti yhteisöllisenä asiana, pääpaino oli moraalissa, kirkkokurissa ja kristillisissä tavoissa. Esimerkiksi salavuoteudesta sakotettiin usein ja jalkapuu oli ahkerassa käytössä. Ajatukset yksilön hurskaudesta alkoivat vahvistua vasta seuraavalla vuosisadalla herätysliikkeiden vaikutuksesta ja lukutaidon yleistyessä. Jumalanpalveluksissa oli sakon uhalla pakko käydä ja ne kestivät monta tuntia. Pituutta lisäsi se, että saarnoissa kuulutettiin laajasti myös uutisia ja pitäjän maallisia asioita. Kirkossa ei ollut lämmitystä ja hämärässä kuria oli vaikea valvoa. Kansa kulki edestakaisin sisään ja ulos. Virrenveisuu oli hidastempoista, korvakuulolta lukkaria seuraavaa. Seurakunta omisti 1700- luvulla neljä virsikirjaa. Urkusäestys saatiin vasta 1900- luvun alussa. Kerran kuukaudessa toimitettiin säätyläisille ruotsinkielinen jumalanpalvelus.

Tarvittiin uusi kirkko – kassa tyhjä

Tultaessa 1700-luvulle Kristiinan kirkko oli käynyt pieneksi ja huonokuntoiseksi, mutta kirkon kassa oli tyhjä. Kirkkoherra Nigraeusen syytettiin ottaneen 58 taaleria seurakunnalta omaan käyttöönsä. Sakastin katto oli osittain sortunut ja kirkon lattia lahonnut. Uuden kirkon rakennusprojektia hidasti se, että seuraava kirkkoherra Jahnssonius oli pahoissa riidoissa seurakunnan kanssa. Häntä pidettiin kovana ja julkeana miehenä. Seuraava kirkkoherra Licenius oli puolestaan niin pahasti alkoholisoitunut, että hänet erotettiin. Rouva Liceniuksella oli sama ongelma. Seurakunta otti noina vuosina pohjakosketuksia.

Vuosisadan puolivälissä, Kirkkoherra Forseliuksen aikana saatiin valtakunnallinen kolehti Kristiina-Katariina kirkon peruskorjaukseen ja rakennettiin nykyisinkin toimiva kellotapuli, joka tuli vaikuttamaan tulevan kirkon paikkaan. Forsseliuksen jälkeen kirkkoherraksi tuli Nils Agander ja uutta kirkkoa päästiin vihdoin rakentamaan.

Uuden kirkon rakentaminen ei sujunut kuitenkaan ongelmitta. Heti alkumetreillä ongelmaksi muodostui rakennusmateriaali. Ristiinassa oli tuolloin viljelysmaasta peltoalaa 3 % ja kaskea 97 %. Lähialueen metsät olikin poltettu kaskeamalla ja tukkipuusta oli huutava pula. Toisaalta myös sopivia kiviä ja kalkkia kivikirkon rakentamiseksi oli vaikea saada. Lopulta päädyttiin puukirkkoon, joka oli myös monin verroin edullisempi rakentaa.

Myös kirkon paikka aiheutti eripuraa, kun kirkkoherra Agander olisi halunnut uuden kirkon nykyisen kunnantalon tontille, mutta pitäjän miehet vaativat kirkkoa vanhalle paikalle. Vanhan kirkon alle oli haudattu 200 vauraamman väen vainajaa isoa 2 taalerin multarahaa vastaan. Haudat ja kellotapuli osaltaan ratkaisivat, että kirkko nousi entiselle paikalleen ja sijoitetut multarahat olivat ”turvassa”. Uuden kirkon alle ei enää hautapaikkoja myyty.

Uusi kirkko jäi pieneksi ja hämäräksi 1775

Uudesta kirkosta ei tullut paljoa entistä suurempi. Ristiinalainen valtiopäivämies Niilo Majuri oli tehnyt Tukholmassa 1772 aloitteen valtakunnallisesta kolehdista kirkolle. Aloite ei edennyt ja kirkon budjetti jäi vain 10 % suunnitellusta. Tuohon aikaan Ristiinan väkiluku oli reilu 3000 henkeä joista 80 % oli köyhiä ja 10 % rutiköyhiä. Säätyläisiä oli 3 %, joista 40 henkilöä oli aatelisia. Resurssit kirkon rakentamiseen olivatkin hyvin rajalliset, mutta uusi kirkko haluttiin ja se nousi pitäjäläisten suurella talkoovoimalla.

Uudella kirkolla oli pituutta 27 m, leveyttä 9,2 m ja korkeutta 17 metriä. Kirkon lattiapinta-ala, 247m2, oli sama kuin ensimmäisen kirkon. Osa väestä joutui edelleen kuuntelemaan kirkonmenoja ikkunoiden äärellä ulkoa. Rahat riittivät pieniin alaikkuinoihin ja kirkkosali jäi hämäräksi. Uuteen kirkkoon laitettiin edelleen alttariseinälle jo vanhassa kirkossa olleet Pietari ja Kristiina Brahen muotokuvat. Tätä ”ikonostaasia” ristiinalaiset katselivat yli 300 vuotta, kunnes ne siirrettiin kirkon takaosaan. Kirkkoa ja ikkunoita suurennettiin nykyiseen muotoonsa Venäjän vallan aikana1843–1844.

Kireää tunnelmaa

Uusi kirkko saatiin rakennettua ja vihittyä, mutta Aganderin ja seurakunnan välit pysyivät kireänä. Aganderia pidettiin omanarvontuntoisena ja komentelevana henkilönä. Hän oli tyytymätön kyytipalveluihin ja seurakuntalaisten ”serviisiin” kylillä. Seurakuntalaiset syyttivät Aganderia, joka toimi myös viinihollarina, myös ehtoollisviinin laimentamisesta kaljalla. Aganderin välit eivät olleet hyvät myöskään tuomiokapitulin suuntaan. Hän oli saanut kovat sakot hovioikeudessa vuonna 1767 sapattirauhan rikkomisesta sekä myöhemmin kirjallisen varoituksen häipyessään (useasti) Tukholmaan ilmoittamatta kenellekään sekä laiminlyömällä pitäjänkokousten kirjanpidon ja pimittämällä seurakunnan tilit. Hän oli tuomiokapitulin erityistarkkailussa. Agander aiheutti talonpojille hammastenkiristelyä myös kirkon istumajärjestyksellä. Penkkijärjestyksestä määrätessään hän oli siirtänyt sotilaat eteen säätyläisten taakse ja laittanut osan talonpojista kiipeämään tikkailla lehtereille. Aikakaudella miehet ja naiset istuivat eri puolilla kirkkoa. Parempi väki istui edessä ja rahvas taaempana, köyhät ja loiset usein ulkona. Venäläisten miehittäessä Ristiinaa 1789 Agander osoitti suurta uskollisuutta kuninkaalle ja pääsi Ristiinasta samana vuonna Kuopion kirkkoherraksi kunniamerkin kera.

Kurjat asuinolot ja epäterveellinen ruoka

Yhteiskunnallinen eriarvoisuus ei näkynyt vain kirkon penkkijärjestyksessä vaan myös elinoloissa. Pappilassa ja säätyläistaloissa oli savuhormeja jo 1700- luvulla, mutta valtaosa ristiinalaisten asumuksista oli savutupia pitkälle 1800- luvulle saakka. Sankka savu ja oven kautta tuulettaminen pakkasilla koetteli ihmisten kestävyyttä, erityisesti lasten. Lapsille ei juuri ollut omia vaatteita, vaan savupirteissä elettiin kesät talvet paitasillaan. Silmätulehdukset ja keuhkosairaudet olivat aina läsnä. Savu oli aina vastassa riihessä, savusaunassa ja kaskipelloilla. Hygienia oli hyvin heikkoa. ”Puhtaus miehen sairastuttaa” – oli aikakauden jaettua viisautta. WC paperia tai hygieniatuotteita ei ollut olemassa – talvisin käytettiin lunta tai puutikkua ja kesällä puunlehtiä, vettä tai kuusenkäpyjä. Säätyläisillä oli yöastioita sekä pestäviä ja arvokkaita kangastilkkuja. Saunassa köyhempi naisväki istui tarvittaessa päreiden päällä.

Ravinto oli myös yhteiskuntaluokkia erottava tekijä. Rahvas söi usein epäterveellisesti. Puuro oli todella suolaista ja talvella kala ja läski usein eltaantunutta. Hyvinä aikoina saatettiin hotkia neljä lämmintä ateriaa päivässä. Kirkkoherra Agander kirjoitti (ironisesti) 1764, että katovuoden ja pettuleivän tähden seurakunta vaikutti kerrassaan terveemmältä. Vauraalle vähemmistölle sen sijaan riitti proteiinia ja hyviä juomia.

Kirkkoherrat pyrkivät parantamaan elinoloja. Saarnoissaan he valistivat kansaa siirtymään perunanviljelyyn ja rakentamaan savuhormeja. Kansa kuitenkin tykkäsi nauriista ja perunaa pidettiin herrojen kotkotuksena. Hormeista ajateltiin, että hulluahan se olisi ollut tehdä reikä kattoon ja päästää lämpö harakoille. Savupirtti oli karuudessaan energiatehokas. Vahva savu tuoksui uuden kirkon juhlassa.

Monen kova ja lyhyt elämä

Ristiinalaisten keskimääräinen elinajanodote oli läpi 1700- luvun 38–39 vuotta. Monet kuolivat vauvoina, tahtomaton luonnonvalinta toimi. Nykyistä lapsuutta ei juuri tunnettu, lapset nähtiin keskeneräisinä aikuisina. Monelle koko elämä oli raatamista. Terveydenhuoltoa ei ollut olemassa. Kätilöäkään ei haluttu palkata ja ainoana ”hammashuoltona” toimi sepän rautapihdit. Ensimmäinen sairasmaja nousi kuppaan sairastuneille. Lähin apteekki perustettiin 1777 Kuopioon, joka vastaa nykyristiinalaisen matkaa Norjan Lofooteille. Pahiten pitäjää koettelivat vuosien 1787–1789 kulkutaudit, punatauti ja isorokko. Pöytäkirjassa mainitaan, että ”ruumiita heitettiin hautaan ilman kirstua kasaan maan pintaan asti. Ruumiit olivat usein näkyvillä, levittäen vaarallista löyhkää. Lisäksi koirat ja siat kaivoivat ruumiita yöllä ylös ja repivät.”[i] Väkiluku putosi kahdessa vuodessa lähes 10 prosenttia. Aikalaisille Eloisan palvelut olisivat olleet Taivasten Valtakunta.

Joskus meni ihan lekkeriksi

Elinajanodotteeseen vaikutti myös alkoholinkäyttö. Koko 1700- luku oli Suomessa juoppouden kasvuaikaa. Renkien ja piikojen palkkaan kuului laajalti lasi paloviinaa aamulla, päivällä ja illalla. Vuoden 1747 asetus kantaa viinapannuveroa joka talolta, poltti tai ei, kiihdytti tuotantoa myös Ristiinassa. Vuonna 1757 pitäjässä oli jo 70 virallista viinapannua ja tuntematon määrä epävirallisia. Vahva paloviina liittyi kasteeseen, hautajaisiin ja häihin sekä jumalanpalveluksiin. Professori Vilkuna arvioi, että 1700- luvun Suomessa noin puolet miespuolisesta kirkkoväestä oli usein humalassa ja muu väki lievässä. Hän kuvaa ilmiötä termillä kirkkokänni.

Joskus meni ihan lekkeriksi. Vuonna 1723 eräs vaimoihminen[ii] oli tuonut Ristiinan kirkkoon naisten puolelle jakoon oman lekkerin, eli 8 litraa paloviinaa. Asiaan kiinnitettiin huomiota, koska kyseessä oli piispantarkastusmessu. Paloviinaa myytiin ja nautittiin laajalti sunnuntaisin kirkonmäellä. Piispantarkastuksessa 1723 kuitenkin paheksuttiin, että suntio möi paloviinaa jumalanpalveluksen aikana, vaikka se oli ainoa myyntirajoitus. Lopullisesti paloviinan keitto kiellettiin suomalaisilta herätysliikkeiden ja raittiustyön ansiosta vuonna 1866. Sen jälkeen sitä kutsuttiin pontikaksi.

Ristiinasta kaupunki – kuninkaita vieraana

Jäätävin, mutta osin myös ansiokas, oli 1700- luvun viimeinen kirkkoherra Samuel Lizelius. Hän oli Kustavinsodassa Venäjää vastaan ansioitunut, mutta henkisesti vammautunut sotapappi. Hän sai, ilman hakemusta, 34-vuotiaana kuninkaalta Ristiinan kirkkoherran valtakirjan. Lizeliuksen aikana Ristiinassa kävi kuninkaallisia vieraita. Kustaa III vieraili Ristiinassa 1790 ja perusti pitäjään laivastoaseman ja Kustaa IV Aadolf ja kuningatar Fredrika vierailivat seurakunnassa 1804. Vesistöjen Ristiinasta oli tarkoitus tulla alueen kaupunki erään Saimaan pussin pohjalla olevan kyläpahasen sijasta.

Lizeliuksen aikakautta raastoivat kuitenkin loputtomat riidat ja oikeustaistelut pitäjäläisten kanssa. Valistushenkisenä hän kuitenkin pyrki edistämään lukutaitoa. Koko 1700- luvun seurakunta oli ollut ilman koulumestaria ja lukutaito oli heikkoa, vaikka papit ja lukkarit sitä yrittivät edistää kinkereillä ja rippikoulussa. Kyllästyttyään pitäjäläisten kitsauteen Lizelius palkkasi itse koulumestarin ja lupasi puoli kiloa voita jokaisesta lukemaan oppineesta. Lukutaito alkoi edistyä Ristiinassa, vaikka pitäjän miehet näkivät koulumestarin jouto syöttiläänä.

Lizelius oli pakko erottaa

Lizelius oli ilmiantanut kuningasta vastaa kapinoivia suomalaisia upseereita (Anjalan Liitto) ja pelkäsi kostoa. Ilmeisesti Anjalan miehet pahoinpitelivät hänet Ristiinassa pahasti. Hän ei uskaltanut asua Tukialan pappilassa, vaan rakennutti syrjäiseen Mieluanniemeen ampumaikkunoilla varustetun kahdeksan kulmaisen rakennuksen ja kaadatti metsän ympäriltä pois. Tuomiokapitulin oli pakko erottaa kirkkoherra: ”syynä aistien harhat ja oikea ilkeämielisyys.”

Kehittyvää Venäjän Suurruhtinaskunnan aikaa 1800- luvulla

Seuraava vuosisata toi merkittää kehitystä. Savuhormit, peruna ja peltoviljely yleistyivät. Metsien arvo puumateriaalina nousi kohisten kaskenpolttamiseen verrattuna, Pitäjässä oli oma koulumestari ja kätilö. Kunta ja seurakunta erotettiin Suomessa toisistaan 1865 kunnallisasetuksella ja työnjako toimijoiden välillä vähitellen selkiintyi. Kinkereiden, kiertokoulujen ja 1866 perustetun kansakoululaitoksen kautta lukutaito edelleen vahvistui. Vaurastumisen myötä kodeissa oli Raamattuja ja herätysliikkeiden kautta ajatukset yksilön ja Jumalan suhteesta vahvistuivat. Ristiinan kirkko rakennettiin nykyiseen loistoonsa ja väkiluku nousi yli 6000 asukkaan. Myös kaipuu raittiudesta koko kansakunnassa vahvistui.

Ristiinan kirkkoherrat (valtakirjan saaneet)

Georgius Antinpoika Kyander (1649–1659)
Sigfridus Arvidinpoika Forsander (1661–1678)
Mikael Savander (1682–1689)
Johan Qvast (1689–1700)
Georg Nigraeus (1702–1714)
Johan Martini (1716–1722)
Matthias Jahnssonius (1722–1727)
Thomas Licenius (1724–1736) Isovihan tähden kaksi yhtä aikaa
Anders Forselius (1737–1759)
Nils Agander (1761–1789)
Samuel Lizelius (1789–1815)
Erik Johan Lyra (1833) yhden viikon
Elias Holmstein (1837–1859)
Herman Oliver Roschier (1860–1863)
Nils Gustaf Nykopp (1865–1872)
Karl Paul Colin Brunou (1875–1903)
Frans Victor Hollming (1906–1907)
Arthur Lorentz Gulin (1910–1925)
Otto Kolehmainen (1926–1931)
Juho Emil Härö (1932–1939)
Johan Aatto Terho (1940–1965)
Kalevi Toiviainen (1966–1970)
Pekka Paavo Rossi (1971–1977)
Viljo Antero Kalola (1977–2003)
Jyrki Koivikko (2003–2012)

Lähteitä ja kirjallisuutta:

[i] Mikkelin Maakunta-arkisto, Ristiinan kirkon arkisto, pitäjänkokouksen pöytäkirja 29.11. 1790.

[ii] Mikkelin Maakunta-arkisto, Ristiinan kirkon arkisto, piispantarkastuksen pöytäkirja 10.3. 1723
Aalto Seppo, Kirkko ja kruunu siveellisyyden vartijoina, 1996
Laasonen Pentti, Suomen kirkon historia 2, 1991
Pinomaa Lennart, Ristiina 1649–1949, 1949.
Pirinen Kauko, Savon historia II, 1982.
Pulkkinen Katri, Ristiinan Mieluan menneisyyttä, 1988.
Ristiinan entisyyttä ja nykypäivää, Helsingin Ristiina-Seura ry, 1973.
Suolahti Gunnar, Suomen pappilat 1700-luvulla, VII Savupirtistä kartanoon, 1912
Vilkuna Kustaa, Juomareiden valtakunta 1500–1850, 2015.
Vilkuna Kustaa, Viha Perikato Katkeruus ja kertomus Isovihasta, 2005.
Wirilander Hannele, Mikkelin Pitäjän historia, 1982.
Wirilander Hannele, Ristiinan historia 1, 1989.