Jukolan Viesti 2025 Metsäkirkon saarna
Elämän Valoa
(Joh. 8:12) ”Jeesus sanoi: Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo.”
Hyvät suunnistajat ja talkoolaiset,
On ilo ja etuoikeus nähdä näin suuri joukko liikunnan ja luonnon ystäviä koolla metsäkirkossa. Liike on lääke – ja liike metsässä on täsmälääke. Me suomalaiset tiedämme sen omasta kokemuksesta: metsä rauhoittaa, voimaannuttaa ja parantaa.
Tänään Jukolan viestin ystävät ovat kokoontuneet arkkienkeli Mikaelin – eli Mikkelin – metsiin. Mikkelin nimi on poikkeuksellinen suomalaisessa kaupunkikartassa. Se tarkoittaa: ”Kuka on Jumalan kaltainen?” – kysymys, joka haastaa meitä miettimään omaa elämäämme, omaa kutsumustamme ja suuntaamme. Tervetuloa enkelikaupungin metsiin etsimään – ja ehkä myös löytämään.
Jukolan Viesti järjestettiin ensimmäisen kerran sodan jälkeen vuonna 1949 Helsingissä. Tapahtuma sai nimensä kansalliskirjailijamme Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä – Jukolan veljeksistä.
Aleksis Kivi ei elänyt helppoa elämää. Häntä pilkattiin, hänen teoksensa sivuutettiin ja häntä ymmärrettiin väärin. Hän koki yksinäisyyttä ja pimeää, sairastui ja kuoli nuorena, köyhänä ja murtuneena. Mutta hänen sanansa jäivät elämään. Kivi ei enää kulje pimeässä – eikä hän ole unohdettu.
Seitsemän veljestä kertoo pakenemisesta, mutta myös kasvusta. Veljekset vetäytyivät metsään pakoon keskeneräisyyttään, pelkojaan ja yhteiskunnan vaatimuksia. Kiven kuvaus heidän vaelluksestaan on inhimillinen ja tosi: metsässä he kohtasivat itsensä – ja hiljalleen kasvoivat.
Veljekset oppivat hyväksymään oman rajallisuutensa ja elämänsä tehtävät. Metsä antoi tilaa hengittää, rohkeutta kohdata ja halua rakentaa. Lopulta he löysivät paikkansa yhteiskunnassa. Juhani sai rinnalleen kauniin Venlan. Aaposta tuli kunnanvaltuuston puheenjohtaja. Ja jopa Simeoni, jonka elämä oli karannut käsistä, koki hengellisen heräämisen ja eli lopulta hurskasta elämää.
Tämän ajan nuorilla – ja miksei meillä kaikilla – on paljon yhteistä veljesten kanssa. Oman paikan löytäminen, tulevaisuuden rakentaminen, opiskelun ja työn paineet, elämänvalintojen ristipaineet. Monet etsivät omaa Venlaansa tai Juhoaan – toivoa, kumppania, merkitystä. Eivätkä pelot ole kadonneet: epäonnistumisen pelko, riittämättömyys, yksinäisyys, arvottomuuden tunne.
Maailmassa on paljon melua. Totuus ja valhe sekoittuvat. Vain vahvimman ääni tuntuu kuuluvan, ja heikommat jäävät jalkoihin. Me tarvitsemme valoa. Me tarvitsemme Kristuksen sanoja, jotka kutsuvat rauhaan, anteeksiantoon ja ihmisarvon kunnioittamiseen.
Tänään Kristus sanoo meille: ”Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo.”
Kristuksen valo ei ole häikäisevä eikä sokaiseva. Se on lempeä, mutta voimakas valo – sellainen, joka valaisee sisimmän ja johdattaa vaikeuksienkin keskellä. Hän kulkee meidän kanssamme, myös silloin kun tuntuu siltä, ettei ole valoa lainkaan.
Hänen valonsa loistaa siellä, missä joku uskaltaa rakastaa, vaikka olisi itse haavoilla. Se loistaa, kun joku ei luovuta, vaan nousee jälleen. Se näkyy pienissä teoissa: kun joku kuuntelee, lohduttaa, auttaa tai antaa anteeksi. Kristuksen valo ei katoa, vaikka maailma pimenee.
Hyvä Jukolan väki – te olette kulkeneet polkuja, etsineet rasteja, suunnistaneet kohti päämäärää. Samalla tavalla me kaikki kuljemme oman elämämme polkuja. Kristus kutsuu meidät ehtoollispöytään – armon aterialle. Hän itse on siellä läsnä: lohduttamassa, rohkaisemassa, valaisemassa tietämme.
Kuljetaan siis rohkeasti, jokainen omalla reitillämme, Kristuksen valossa. Ja muistetaan: joka seuraa Häntä, ei kulje pimeässä – vaan hänellä on elämän valo.
