”Tuutko hakee?” ”En.”
Moni tunnistaa tutun radiomainoksen vuoropuhelun. Ensin vastaus on ehdoton ”en”, mutta hetken päästä kanta muuttuu: ”Tuun.”
Jotain hyvin olennaista ihmisestä ja uskosta on tiivistetty muutamaan sanaan. Tämän pyhäpäivän evankeliumissa (Matt 21.) Jeesus kertoo isästä, joka pyytää poikiaan töihin viinitarhaan. Ensimmäinen vastaa suoraan: ”En halua.” Myöhemmin hän kuitenkin muuttaa mielensä ja lähtee. Toinen lupaa mennä, mutta ei koskaan mene.
Me elämme aikaa, jossa puhetta ja lupauksia riittää. Politiikassa, työelämässä, somessa ja kirkossakin osataan sanoa oikeat sanat. Jeesuksen vertaus kuitenkin muistuttaa: lopulta ratkaisevaa eivät ole puheet vaan teot.
Ehkä juuri siksi tämä evankeliumin sana on lohdullinen. Jumala ei lukitse meitä ensimmäiseen vastaukseemme. Jos olemme joskus sanoneet ”en”, elämässä ja uskossa voi tulla uusi hetki. Suuntaa voi muuttaa. Omaa vastausta voi korjata.
Jeesuksen kutsu ”Seuraa minua” ei ole kertaluonteinen kuulustelu, johon pitäisi antaa heti täydellinen vastaus. Se on kutsu, jota voi pohtia ja punnita.
Siksi uskonelämän tärkein sana ei aina ole ”kyllä”. Joskus se on paljon arkisempi ja aidompi:
”Tuun.”
