Maahan leijailevat lehdet
Syksyisellä kirkkomaalla kulkiessa voi nähdä, kuinka tuuli irrottaa puista viimeisiä lehtiä. Hetken ne vielä pitävät kiinni, kunnes yksi toisensa jälkeen irrottavat otteensa ja leijailevat maahan.
Pyhäinpäivänä tuo kuva puhuttelee minua. Se muistuttaa oman elämämme rajallisuudesta. Mekin joudumme kerran irrottamaan otteemme elämän puusta.
Kristillinen toivo ei lupaa, että saisimme pitää kiinni tästä elämästä ikuisesti. Se lupaa jotain enemmän: silloinkin, kun meidän on päästettävä irti, Jumala ei päästä irti meistä.
Siksi pyhäinpäivänä sytytetty kynttilä kertoo kaipauksen lisäksi toivosta. Me saamme jättää poisnukkuneet rakkaamme Jumalan käsiin ja aikanaan myös itsemme. Kuolemassa oma otteemme irtoaa, mutta Jumalan ote kantaa kuoleman rajan yli. Hänen luonaan meitä odottaa ikuinen elämä.
