Jospa ukki nukkuukin –
Luimme tätä kirjaa kolmen lapseni kanssa sen jälkeen, kun isäni oli kuollut. Lapseni olivat tuolloin 7, 5 ja 3 vuotiaita. Lapset olivat saaneet tutustua ukkiin ja ehtineet puuhata kaikenlaista, vaikka isäni sairaus vei häneltä voimia. Ukki oli arjessa mukana.
Muistan sen pienen hartaushetken sairaalan kappelissa, jossa olimme jättämässä jäähyväisiä ukille. Tunnelma oli haikea ja surullinen, itketti. Lapset olivat rohkeasti mukana ja läsnä. Isän arkku oli auki ja hän näytti levolliselta, nukkuvalta – jospa ukki nukkuukin. Kuopuksemme rohkaisi mielensä ja ilman kehotusta silitti ukin kylmää poskea ja hieman säikähti, kun poski oli niin kylmä ja veti kätensä pois. Esikoisemme halusi olla ruuvaamassa arkun kantta kiinni kauniilla risteillä joka nurkasta.
Lapsilla ei ollut kiire, he olivat levollisia, vaikkakin hämillään. Lauloimme ”Päivä vain ja hetki kerrallansa” ja sairaalapappi puhui lempeällä äänellä.
Nyt kun lapset ovat kolmekymppisiä puhumme kuolemasta luonnollisena asiana – se on elämää. He eivät koe kiusalliseksi, vaikka otamme puheeksi kuolemaan liittyviä asioita. Kuopuksemme kysyikin yhtenä päivänä, että halusinko minä arkku-vai tuhkahautauksen.
Iloitsen siitä, että lapset otetaan rohkeasti mukaan hautajaisiin kappeliin.
”Maan korvessa kulkevi lapsosen tie, vaan ihana enkeli kotihin vie. Niin pitkä on matka ei kotia näy, vaan ihana enkeli vieressä käy.”
Levollista Pyhäinpäivää koko teidän perheelle!