Odotusta tuomiokirkon seinien ulkopuolella
Siinä se seisoo jylhänä niin kuin ennenkin, tuomiokirkko, kotikirkko. Kirkontornin kello on seisahtunut kahtakymmentä vaille kolmeen. Moni on ehtinyt sitäkin ihmettelemään. Kirkon remonttihan siihen on syynä. Vaikka asian tietää, silti kelloa tulee vilkaistua lähes päivittäin.
Kello on pysähtynyt, mutta aika ei. Mikä aika vielä menee ennen kuin kotikirkon ovat jälleen aukenevat? Kovasti sitä päivää odotamme. Saarnaajan kirjaa mukaillen: ”Aika on sulkea ovet, ja aika on avata ovet.”
Minulta kysyttiin, miltä se tuntuu, että kirkko on kiinni? Jos yhdellä sanalla vastaan: haikealta. Toisella sanalla: odottavalta. Haikeaa ja odottavaa. Haikeus liittyy tietysti siihen, ettei voi viettää jumalanpalvelusta tutuimmassa kirkossa. Siellä niin monet asiat ja käytänteet ovat tuttuja, mieleen syvälle piirtyneitä. Moni kaipailee tuttua paikkaansa kirkon penkissä. Odotukseen sisältyy myös pientä jännitystä: miten toteutettavaksi suunnitellut seikat toimivat sitten käytännössä? Kuinka muutokset otetaan vastaan? Tuntuuko kotikirkko yhä omalta? Arvelen, että muutokset herättävät sekä ihastusta että vihastusta. Niinhän se meidän kanssamme menee.
Pitäjänkirkkokin on tullut tutummaksi, omemmaksi. Sielläkin olen oppinut toimimaan. Oleellisinta on se, että Jumala on ja toimii kaikkialla. Hän ei ole sidottu paikkaan, ei aikaankaan. Oli kirkkomme kiinni tai auki, kellomme pysähdyksissä tai ajassaan, Jumala on. Hän on siellä, missä elän, olen, kuljen, tai vietän jumalanpalvelusta.
